Rikokset kiinnostavat. Julma murhaaja tappaa viimeiseen asti hiotun suunnitelman avulla. Elokuvassa motiivit ovat piilossa viimeiseen asti. Lopussa paha saa palkkansa.
Kun rikoksen uhrina onkin ympäristö, kuvio monimutkaistuu. Ympäristörikokset eivät ole mediaseksikkäitä. Ne eivät myöskään ole aina lainsäädännöllisesti yksinkertaisia.
Ympäristörikos on eliötä tai elinympäristöä vahingoittava tai pilaava teko. Lähtökohtana on Suomen perustuslain 20 § eli ympäristöperusoikeussäännös, jonka mukaan ”vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille”. Varsinaiset kriminalisoinnit on säädetty rikoslaissa.
Ympäristörikosten moitittavuus ei aina ole yhtä ilmeinen kuin perinteisessä rikosoikeudessa. Tekijä ja hänen motiivinsa ovat harvoin ”absoluuttisen pahoja”. Rikoksen kohteena ei ole yksittäinen kärsivä ihminen tai hänen omistuksensa, vaan suojan kohde on luonteeltaan kollektiivinen ympäristö. Tämän takia ympäristörikokset ovat jopa viranomaisten vaikeita ymmärtää.
Ympäristörikosten selvittely on Suomessa lapsenkengissä. Julkiset voimavarat ja erikoistuminen eivät riitä niiden tunnistamiseen ja tutkimiseen. Lisäksi asenteissa ja koulutuksessa on parantamisen varaa. Surullisena ääriesimerkkinä mainittakoon Talvivaara, jonka tapauksessa ympäristöhallinto ei kyennyt tarpeeksi tehokkaasti ja ajoissa asettamaan ympäristön etua talouden edun edelle.
Suurin osa ympäristörikollisuudesta on piilorikollisuutta, jota ei koskaan tunnisteta. Havaituistakin ympäristörikosepäilyistä viranomaiset jättävät monet ilmoittamatta poliisille, ja noin puolet käsittelyssä olevista tapauksista jää kokonaan syyttämättä.
Tehokkaimmin ympäristörikoksiin puututaan ennaltaehkäisemällä ne luvituksen, valvonnan ja taloudellisen ohjauksen keinoin. Luonnon ja ympäristön tehokas suojeleminen vaatii kuitenkin myös tekojen kriminalisointia. Kriminalisointi toimii pelotteena ja signaalina teon paheksumisesta.
Laista puuttuu kuitenkin edelleen esimerkiksi törkeä luonnonsuojelurikos.
Taloudellisen hyödyn tavoittelun, ammattimaisuuden ja suunnitelmallisuuden pitäisi myös koventaa rangaistusta ympäristön turmelemisesta.
Tarvitaan myös riittävä resursointi tutkia ja selvitellä. Jos poliisilta ja oikeuslaitokselta leikataan, samalla leikataan myös ympäristönsuojelusta. Kierre vahvistaa kuvitelmaa etteivät ympäristörikokset olisi ihan oikeita rikoksia. Ympäristörikosten rangaistuksia on syytä koventaa. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta tavoitteellisella lainsäädännöllä, tehokkaammalla valvonnalla ja tiedotuksella kehittyvästä ympäristölainsäädännöstä ollaan oikealla tiellä.
Talvivaaran ainoa positiivinen puoli on, että ympäristörikokset ovat nousseet kiinnostavien ja paheksuttavien asioiden agendalla askeleen ylöspäin. Nyt on päättäjien aika ottaa luonto tosissaan myös rikosoikeuden keinoin.
