Budjettiesitysten ja seuraavan valtuuston nelivuotiskauden kunniaksi intouduin reflektoimaan hieman syvällisiä raha-asioista. Jo jonkin aikaa on käynyt selväksi, että niin Turun, muiden kuntien, Suomen, EU:n kuin muidenkin valtioiden suurin haaste lähiaikoina tulee olemaan talous. Miten jakaa rahaa kestävästi, miten taata hyvinvointi kaikille, miten estää rahaa vain menemästä rahan luo?
Turussa talous on ollut keskustelujen keskiössä vaalien jälkeen. Vuosikatteemme on painumassa miinukselle, ja edellisten kausien ylijäämät on tätä myötä pian syöty. Velkaa oli vuonna 2011 yhtä turkulaista kohti 448 euroa, kun tämän vuoden ennusteissa summa on painunut jo 674 euroon. Uudet valtuutetut joutuvat heti vaikeiden päätösten ja säästötoimenpiteiden eteen.
Talouskeskustelussa hämärtyvät usein syyt ja seuraukset, tavoitteet ja keinot. Rahahan on pohjimmiltaan keino tehdä muita asioita, joka vain on saanut melko suuren roolin länsimaisessa yhteiskunnassa. Markkinoista puhutaan kuin ne olisivat jonkinlainen elävä, tunteva ja päätöksiin kykenevä olento. Politiikassa monet kokevat talouden vaikeaksi asiaksi: Se on jotain niin abstraktia, että siitä on vaikeampi saada otetta kuin yksittäisestä konkreettisesta päätösasiasta.
Tämän huomaa kokemukseni mukaan budjeteista päätettäessä, kun pienet tiettyyn asiaan kohdistetut summat aiheuttavat riitaa, mutta suuret summat paukutetaan virkamiesesityksen mukaisina pöytään ilman keskustelua. Summat ovat liian suuria ymmärrettäviksi ja konkretisoitaviksi.
En väitä itsekään olevani ammattilainen talousasioissa, mutta tämä on syynä siihen, miksi aina yritän perehtyä ja ottaa käsitteet haltuun. Talous on liian tärkeää jätettäväksi vain asiantuntijoiden ja ”markkinoiden” päätettäväksi. Raha-asiat ovat, kuten sanottua, välineitä muuhun politiikan sisältöön, ja siksi mitään sellaista, mitä budjetissa ei lue, ei tapahdu. Siinäpä haastetta seuraaviksi valtuustovuosiksi.
