Palailin neljän hippibussilastillisen kera Kööpenhaminasta neuvotteluja seuraamasta ja mieltä osoittamasta tiistaiaamuna. Seminaareja, paneeleita, maailman suurin ilmastomielenosoitus, Ihmistulva, paikallista iltaelämää, keikkoja, Christiania, ihana matkaseura… Matka oli upea siitä huolimatta, että potentiaalista tekemistä olisi ollut moninkertaisesti enemmän kuin mitä näinä muutamana päivänä ehdimme. Päällimmäiseksi taisi jäädä tunne siitä, että olimme ainakin paikan päällä, mukana luomassa painetta paremman sopimuksen syntymiseksi. Kotona odotti Helsingin Sanomien Ulkomaat-osion etusivun kaunis puolen sivun kuva omasta naamasta. Itse haastattelua ei löydy nettiversiona.
Neuvotteluiden suhteen tunnelmat vaihtelivat varmasti suurimmalla osalla optimismistä ääripessimismiin. Nyt perjantaina, neuvotteluiden viimeisenä päivänä, tilanne on yhä epäselvä. Varmaa on, että neuvottelut jatkuvat joka tapauksessa jälkeenpäinkin, vähintään sopimuksen hiomisen muodossa. Kuten on useampanakin kertaan todettu, ei toivo kattavasta, kunnianhimoisesta ja laillisesti sitovasta sopimuksesta vieläkään ole kadonnut – Kun mikään maa ei suostu antamaan ellei tiedä myös saavansa jotain, loksahtelevat näinkin laajamittaisten sopimusneuvotteluiden osat paikalleen vasta viimeisenä yönä.
Maiden neuvottelupolitiikkaa on kuitenkin ollut raastavaa seurata. Kun haluaisi olla ylpeä esimerkiksi omasta kotimaastaan, ei mieltä hirveästi nostata tieto Suomen vastustavan sellaisia metsäsektorin päästöjen laskentasääntöjä, joissa metsien hakkuut tulisivat näkyviin. Viis maailman olemassaolosta, kunhan meidän valtio porskuttaa! Rohkeutta ovat osoittaneet Tuvalun kaltaiset saarivaltiot, jotka ovat uskaltaneet nousta vaatimaan kovaan ääneen laillisesti riittäviin päästövähennyksiin sitovaa sopimusta. Toisaalta, helppohan sitä on vaatia kun ei ole mitään menetettävää vaan oma valtio on jäämässä veden alle ilmaston lämmetessä.
Odottelen lopputulosta yhä ristiriitaisin tuntein. Jotenkin sitä vielä jaksaa uskoa maailman pelastumiseen.
